En osaa kontrolloida tunnetilojani. Ainakaan tätä yhtä tiettyä. Se kumpuaa jostakin, omasta mielestä, lapsuudesta, omista pettymysten, turhautumisten ja epäonnistumisien muistoista.

Tuntuu, että tämä pahanolon aalto vain kuohahtaa ylitseni. Eikä se tunnu edes pahalta. Se tässä kai onkin se häiritsevin osa. Ehkä.

Täytyy päästä pois. Pois seurasta, pois muiden katseilta, sillä yksikin väärin tulkittu katse on liikaa. Joku ajattelee jotain minusta. Joku arvioi minua. Mittailee. Tulkitsee ja puntaroi.

Joku ehtii vilkaista minua. Ei pahantahtoisesti, mutta katsoo kohti.

Ja silloin se saa minut. Se saartaa ruumiini, eikä päästä irti. Olen kuin aallon sisässä, mutta se ei virtaa, eikä liiku. Se on kuin kevyt ilman ja veden sekoitus kuivaa höyryä ja läpinäkyvää harsoa. Se tuntuu pahalta, aivan kuin tukehtuisi, mutta silti niin hyvältä. Se ei satuta, se kuiskailee. Saa pitämään itsestään, sen ikuisuudellisesta seurasta.

Se lisää ajatuksiini mustia tahroja. Ja kun ajatukset alkavat paniikinomaisesti lentää kuin pingispallot pesukoneessa, ne tahraavat toinen toisensa. Tahrat tarttuvat kuin sokean miehen mustista rasvaisista käsistä, jotka etsivät ulospääsyä valkoisesta huoneesta. Ja jokaisesta uudesta tahrasta kuiskaukset vahvistuvat. Olen huono. Köyhä. En osaa. Miksi olen näin suuri? Miksen voi itselleni mitään? Olen pettymys.

Kamppailu. Taistelu. Vastassa ei ketään ja kaikki. Maailman hiljaisin sota, jossa osapuolina on vain minä itse. Olen vastakkain omassa mielessäni.

Ja minulta puuttuu rohkeus käydä omaa itseäni vastaan. Miten säälittävää.